lauantai 7. tammikuuta 2017

Vuokra-asumisen ihanuudesta.



Rakastan asua vuokralla.
Kyseisellä keskustelunavauksella saa yleensä aikaan uskomattoman kiihkeitä keskusteluja, joiden sävy on useimmiten se, että minä olen typerä, lyhytnäköinen, viskon rahani ilmaan. Kuinka turhaa!

En ole koskaan haaveillut omistusasunnosta, vaikka unelmakoti minullakin on. Unelmavuokrakoti. Vanha kivikerrostalo, jossa on puiset lattiat, leveät ikkunalaudat ja fiilis, jota 2000-luvun rakennuksissa ei voi jäljitellä. Jonka julkisivuremontit, hajonneet jääkaapit, vesivauriot, putkiremontit ja haljenneet kivijalat maksaa joku muu. Lainan, remonttilainan, kaikki yllätyskulut. Toteuttamatta jäävät kaikki ne parin vuoden välein vaihtuvat sisustusunelmat, trendikkäistä epätrendikkäiksi muuttuneet tapetit, hetken huumassa valitut keittiöt ja koiran kaatuneesta vesikiposta pullistuneet laminaatit (okei, okei, tiedän vuokralaisellakin olevan vastuun näissä tapauksissa 😉). Toisekseen viihdyn pienehköissä neliöissä.

Vuokrakodissa, jossa taatusti on aina epäkohtia, mutta jossa ei tarvitse stressata epäkohtien muuttamisesta. Tarttua jokaiseen trendiin, mielitekoon, ihanteeseen (minkä takuulla tekisin, loputtomiin). Vuokrakoti on tälläiselle haaveilijalle, ikuiselle uudistajalle ja suunnittelemista rakastavalle tilana melkein zen, vaikka myönnänkin usein tuskailevani nykyisen kotini alle kahdeksan neliön makuuhuoneen muovimattolattiaa, jossa on neljä (n-e-l-j-ä!) saumaa. Vuokra-asunnoissa saa yleensä kaupan päälle myös ihan ehtaa autenttista fiilistä kuusikymmentäluvulta, koska niitä ei ole uudistettu edellisten asukkaiden maun mukaan. Kuten sisustustyylistäni voinee päätellä, sopii minulle!

Eikös se beige ollut tämän vuoden trendiväri? 😂
Voin myös vaihtaa kotia muuttuvan elämäntilanteen (tai ikävien naapureiden) takia tarvittaessa jopa kuukauden irtisanomisajalla (siis teoriassa, en ole tätä juuri harjoittanut). Ilman huolta asunnon myyntihinnasta, arvonlaskusta, uuden lainan ehdoista, seuraavan asunnon epäkohdista. Minä rakennan kotia sydämellä, sydänverellä, kiintyen. Omistusasuntoa rakastaisin taatusti jokaista pintaa ja kiintokalustetta myöten, epäilemättä. Minä en kuitenkaan halua. Vuokra-asunnossa sisustusrakastaminen keskittyy irtokalusteisiin, esineisiin ja tekstiileihin. Mutta sieltä voin kerätä mukaani sen kaiken, millä on minulle merkitystä. Muistot ovat pääasiassa tavaroissa ja ihmisissä, jotka seuraavat minua kodista toiseen. Eivät rakennuksessa, sen rakkaudella valituissa pintamateriaaleissa ja remppamuistoissa.



Erityisesti yksityisen vuokranantajan asunnosta voi joutua joskus luopumaan vasten tahtoaan. Niin voi joskus omistusasunnostakin, mutta luopuminen on taatusti tuskallisempaa. Ja koska elämästä ei koskaan tiedä kaikista varasuunnitelmista huolimatta, ja tämä on tullut aikanaan konkreettisesti todettuakin, vuokra-asunto on minun näkökulmastani katsoen jopa pelastus. Kukaan ei voi väittää, että minulla olisi edes teoriassa rahaa seinissäni (ja että minun pitäisi luopua siitä). Minulla on vain koti.

Sijoitettu raha. Tämä on se suorin sohaisu muurahaispesään, kyllä kuhisee 😀 Moni kokee asuntolainan sijoituksena itseensä, taloon, tulevaisuuteen. Minusta se kuulostaa loputtomalta suolta. 20 vuoden pankkilaina, remonttilaina, kuukausittaiset "ylimääräiset" sijoitukset. Jos ottaisin nyt lainan, olisin vähintään 51-vuotias, kun laina on maksettu. Todellisuudessa mahtuisin miehen kanssa jo nelikymppisenä yksiöön tahi kaksioon sataneliöisen asunnon sijaan (tiedän, vaihtaa voi, napata välistä voittoa, mutta kun en minä ole sijoitushenkinen tahi superjärkevä ihminen). Ja kun laina on maksettu, saatan joutua ottamaan uuden lainan isojen remonttien rahoittamiseen. Ja ne yllättävät huolet: makuuhuoneesta paljastunut homenurkka, haljennut kivijalka, usean vuoden työttömyys, taloyhtiön päätöksellä aloitettu iso remontti, terveyden menettäminen. Olen nähnyt vierestä nämä kaikki.

Minun onneni ei ole koskaan ollut omistamisessa, se on ollut vapaudessa (ja perheessä). Ja vuokra-asuminen edustaa minulle sellaista vapautta, josta en ole halukas luopumaan.


On minulla kyllä pieni, hiljaa kytevä, omistushaavekin. Oma pieni loma-asunto kotikonnuilla, jossa pienen mummonmökin voi ostaa tontteineen kymmenesosalla siitä hinnasta kuin täällä etelässä.
Mutta se on toinen tarina se.

Sieluni koti. Pohjois-Karjala.


6 kommenttia:

  1. Koin tuon fiiliksen, kun asuimme vuokralla. Haikeaa. Se oli helppoa aikaa se. :) ymmärrän sua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä oli mukava kuulla :) En minä omistusasumista luonnollisestikaan paheksu, toisille se on elämän suurin unelma ja toiveiden täyttymys. Ja pitäähän se jonkun minunkin vuokraamani koti omistaa. Mutta minun unelmani se ei vain ole.

      Poista
  2. Tuttu tunne.Täälä kans on ihminen joka ainakin tällä hetkellä on se että ei oo tarvetta ostella ja en tällä ikää edes välttis haluis ostaa...joo tiedän et moni ostaa Vanhempanakin.Tällä hetkellä elämäntilanne vaan sellainen (reilun vuoden saikulla jalan takia, nilkka ei taivu eli hermo vaurio kun teloin jalkani ja kävely hidasta ja ei pysty ajaan autoa).Haavena olisi asua joskus kodissa missä olisi ne leveet ikkunalaudat jossa voisi istua aamuisin ja juoda teetä ja katsoa vaan ulos <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin kaipaan erityisesti istumasyvyisiä ikkunalautoja! :)

      Poista
  3. Täällä on yksi onnellinen vuokralainen! Varsinkin kun siitä elämästä ei tiedä. Muutettiin poikaystävän kanssa ensimmäiseen yhteiseen kotiin, pieneen puutaloon. On helpottavaa ajatella, että tämä ei ole oma. Pidämme sitä silti kuin omaamme! Ainoastaan uusimmat hankinnat, kuten esimerkiksi ilmalämpöpumpun, kustantaa naapurissa asuva vuokranantaja. Huraa! :D

    -Ruut

    VastaaPoista