tiistai 11. huhtikuuta 2017

Oliko kallis? Was it expensive?


Oliko kallis? Taitaa olla melkoinen vuokra? Mitä maksoit? Mahtoi olla hinnoissaan?
Kysymykset hämmentävät minua. Eivät niinkään ystävien ja sukulaisten (heille tämä on melkeinpä oikeutettua) vaan täysin tuntemattomien ihmisten. Osa täysin viattomasti ääneen lausutuista, mutta ennen kaikkea nuo hitusen "huh-huh-kyllä-toisten-sitten-kelpaa"-sävyiset.

Ymmärrän täysin, että kuvaamalla ja kirjoittamalla kodistani, asetan itseni jonkinmoiselle alustalle, jossa minua arvioidaan ympäristöni perusteella. Mutta että kertoisin julkisilla palstoilla vuokrani suuruutta, isompien ostosteni hintalappua tai kaikkein harvinaisimpien kirppislöytöjeni hintaa. Että asettaisin elämälleni ja tuntemattomien mielikuville (usein kovin väärille ja suurille) julkisesti hintalapun (oli se sitten pieni, kohtuullinen tai suuri). Olo on lähinnä kiusaantunut.



Koska tässä perheessä lapset saatiin verrattain nuorena ja viimeiset vuodet kahden lapsen äitinä kulutin opiskellen, on meillä opittu elämään kovin pienellä. Kauan. Se ei kuitenkaan ole poistanut intoa laittaa kotia ja tehdä kirppiksiltä uskomattomia löytöjä String-hyllyistä käsinsolmittuihin mattoihin, Artekin tuoleihin ja Marimekon astioihin.

Uutena kotiimme (tähän ja edelliseen) on pikaisesti laskettuna ostettu kaksi valaisinta, lasten sängyt, sohva, neljä koristetyynyä, matto, tuplatäkki ja tyynyt, kolme torkkupeittoa, muutama kynttilänjalka, kalenteri, neljä jälkiruokakulhoa ja paistinpannuja. Vaaterekkiin uutta ei ole tainnut tulla yli vuoteen. Kun hintaa kysytään, tekisi silti mieli puolustella, selitellä. Että en minä sitä. Ja miten minä tätä.

(Joten ei, vuokra ei ole hirmuinen, ja sohvakin on Ikeasta.) Sillä enemmän kuin rahalla, tämä koti on rakentunut löydöillä, kärsivällisyydellä ja sinnikkyydellä. ❤ Ja pienillä onnenkantamoisilla. Järjettömän hitaasti. Suorastaan piinallisen hitaasti.



----------------------------------------------------------------------------
Was it expensive? I bet it costed you a lot? How much did you pay? Your rent must be huge? The questions really confuse me. Not the questions of friends or relatives but people I´ve never met. Not exactly basicly innocent questions but the ones with negative sound.

I fully understand that by writing and photographing my home, I put myself on the platform where I´ll be judged by my surroundings. But telling in the public how´s our rent, how much I costed of something bigger or rare. To put a public price tag for my life and assumptions about it (mainly too big and so wrong, despite or whether the sum is small, average or huge). I feel uneasy.

Because we got our kids when we were still quite young, and the last years as a mother of two I spent studying fulltime, we´ve learned to live with small budget. It hasn´t prevented me to interioring our home or making awesome finds like String shelves, Artek chairs and Marimekko table ware at the flea market.

I counted quickly that for this house (and the one before this one) we´ve bought as non-seconhand only two lighting fixtures, beds for kids, couch, four pillows for couch, double-sized-blanket and pillows, three throws, calendar, some candle holders, new desert bowls and couple of frying pans. For my wardrobe I haven´t bought anything new (from the shop) in last 12 months (at least). And still when someone asks me how much I payed for something, I feel like I need to explain. That I didn´t this and that. And how I this and that.

(So, yes, our rent is quite average and our new couch was bought at Ikea.) Because more than with money, this home is build with flea market finds, patience and persistence.❤ And with a hint of luck. Insanely slowly. Painfully slowly.








1 kommentti:

  1. Mä en ymmärrä ihmisten utelua vuokrasta tai muista hinnoista ja katkeransävyisiä kommentteja. Onko ihmiset tosiaan luonteeltaan niin kateellisia? :D

    VastaaPoista